One, two, three, four.
"I've been watching you" -Bob Marley
Se alkoi Kalliosta. Tunne jatkui läpi Merihaan ja Kalasataman. Kesäyön kummitus seuraa minua vieläkin. Jään bussista Herttoniemenrannassa. Rauhoitun hetkeksi; kohta pääsen omaan bussiini. Eteenpäin kävellessäni hiekka rapisee jalkojeni alla. Edestäni ihminen kaartaa kotiinsa. Pikkukivet jäävät yhä alle takanani. Se tulee.
Se kävelee. Askeleet kuuluvat takanani. Ei askelten sovitusta omiini, ei temmon nopeuttamista. Silti pelästyn. Hartiat menevät lukkoon, puristan käteni nyrkkiin. Jännitän käteni lihakset, ensin kyynervarren, sitten olkavarteni. Olen valmiina juoksemaan tai kohtaamaan sen. Fight or flight, they say.
Sitten se kääntyy. Nopeutan kävelyvauhtiani. Soran äänet kuuluvat kauempaa, tien toiselta puolen. Lopulta ne häviävät. Bussista jäänyt ei halunnutkaan mitään. Se olikin hän. Ihminen ei ollutkaan kummitukseni. Turvan tunne leviää vähä väliltä, lihakseni palaavat normaalitilaan. Sisälle bussiini astuessa Herttoniemenranta tuntuu jo siltä lapsuuden seudulta. Mitä minulle siellä muka tapahtuisi? Pian kotona.
Perillä mietin, jättääkö kesäyön aave minua ikinä lopullisesti rauhaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti