En oikein tiedä, mitä kirjoittaa tänne. Inspiraatiota ei ole ollut, kun olen oleillut koneella tai sen lähettyvillä. Jonkin näköistä halua kirjoittaa oli ainakin talvileirillä, mutta kirjoitin siellä enemmänkin päiväkirjaa.
Leiri oli uuvuttava. Niin kuin Protu-leirit yleensäkin, talvileirillä oli tiivisti ohjelmaa ja yksityisyyttä ei ollut juuri lainkaan. Olimme majoittuneet neljän hengen huoneisiin, joissa oven sijasta oli vain verho. Huoneessani nukkui ensin neljä, sitten kolme ihmistä. Rauha tai yksityisyys eivät ole tainneet kuulua Lärkansin suunnittelijoiden sanavarastoon.
Vietin uuden vuoden tuolla leirillä. Jos uuden vuoden tapahtumat olisivat sijoittuneet alkuleirille, olisin varmaankin lähtenyt sieltä pois. Itkin aattona varmaankin viidesti. Surin muiden leiriläisten puolesta, itkin kun hekin itkivät. Pyyhin näin myös ahdistustani pois.
Viidennen kerran pillahdin itkemään pahentuneen oloni takia. Pitkän ajan jälkeen ajatukset kuolemasta olivat palanneet. "Kuinka helppoa olisikaan vain kävellä leirikeskuksen keittiöön hakemaan teräasetta?", pohdin hiljaa mielessäni. Partiotyttö istui lohduttamassa minua. Epätoivoissani totesin, että kuolema olisi helpompi vaihtoehto. En tahtonut enää ajatella, kärsiä, enkä varsinkaan tahtonut olla enää sillä leirillä.
Partiotyttö puhui menetyksistään ja vannotti minua olemaan tappamasta itseäni. Yritin rauhoittua. Lupailin K:lle asioita, joita hän halusi kuulla. Sillä hetkellä sanani tuntuivat tosin vain valheilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti