Siiri esitti blogissaan kysymyksen: ”kuka oikeasti olen?”. Hän
ei osannut vastata siihen. Mietin, osaanko vastata kysymykseen omalla
kohdallani. En tiedä, osaanko. Ainakaan en osannut silloin yön pimeydessä, unen
rajamailla.
Minulle tulee usein eksistentiaalisia kriisejä. Miksi olen
täällä? Mikä on elämäni tie, tehtävä? Mikä on kohtaloni? Onko kohtaloa
olemassa? On niin monia kysymyksiä, niin vähän vastauksia. Sitten ovat ne
hetket, kun en tunne kuuluvani kehooni. Leijailen jossakin sfääreissä. Olen
pääni sisällä ja jalat painavat minua maahan. Mutta mieleni, sieluni, henkeni
ei ole yhtä kehoni kanssa.
Mitä nuo hetket ovat? Niitä tulee usein, kun olen ottanut,
muttei pelkästään silloin. Muistan, kun eräänä iltana ystävällisten naamojen
ympäröimänä jäin tuijottamaan punaista siiliä. Punainen siili katsoi minuun
takaisin isoilla silmillään. Pidin kai häntä molemmista käsistä kiinni. (Kerrottakoon, että olin tykästynyt
punaiseen joskus. Tuolloin se ei enää ollut niin voimakasta.) Tuntui, että
kasvoin pituutta. Tuntui, että leijuin korkealla. Silti tiesin, että olin siinä
suoraan punaista vastapäätä. Ahdistuin. Hetki sekoitti pääni. Ihan kuin se ei
olisi ollut jo tarpeeksi sekaisin.
En varmasti ole ainoa. Tiedän, etten ole ainoa. Silti nuo
hetket tuntuvat sellaisilta, joita kukaan muu ei voi ikinä täysin ymmärtää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti