Hiljaisuudesta ja minusta

Tajusin tänään, etten ole kirjoittanut kumpaankaan blogiini aikoihin. Nyt toukokuussa olen kirjoittanut vain koulua varten, en itseni vuoksi. On hämmentävää huomata, että kaiken kriiseilyn ja angstailun keskellä mulla ei ole tullut mieleenikään purkaa ajatuksiani kirjoitukseksi. Olen vain tajunnut, että inspiraationi on hukassa.

Viime viikot tuntuvat olevan vain yhtä isoa pahan olon tunnetta. Mulla on nyt varmaan yli kuukauden ajan ollut vähän väliä flunssa. Tuntuu, että koulutöiden tekeminen, ihmissuhteet, työt ja protuilu ovat aiheuttaneet todella paljon stressiä. Niinkin paljon, että pari viikkoa sitten sain hyperventilaatiokohtauksen kesken oppitunnin. En pystynyt hengittämään kunnolla, voin pahoin ja minua ahdisti. Luokkahuone oli täynnä ihmisiä, mikä vain lietsoi orastavaa paniikintunnetta. Jouduin lähtemään terveydenhoitajalle rauhoittumaan. Onneksi oloni parani ja pääsin vielä takaisin tunnille. Loppupäivä sujui kuitenkin ilman hengitysvaikeuksia.

Henkilö, joka saa usein vastaavia kohtauksia, osaa varmaankin varautua moiseen. Tai ainakin hän tietää, miten toimia. Minä tiesin vain tarvitsevani paperipussin, johon hengittää. Vain kerran aiemmin olen saanut tuollaisen kohtauksen ja siitä on kymmenisen vuotta. En muista, mikä silloisen kohtauksen aiheutti, mutta pikku-Maya luuli kuolevansa. Tietenkin kohtaus vain paheni, kun menin paniikkiin. Menimme äitini kanssa taksilla lähimmälle terveysasemalle. Muistaakseni kuski totesi, että näytän kalpealta. Terveysasemalla minua rauhoiteltiin. Neuvona oli, että pitäisimme ainakin kotona paperipussia lähettyvillä. Uutta kohtausta ei kuitenkaan tullut moneen vuoteen.

En ihan tiedä, mitä hain tällä postauksella. Ainakin yritän sanoa teille, että olen käyttäytynyt vähintäänkin epäkohteliaasti ja typerästi muistakin syistä johtuen kuin mitä olen halunnut/pystynyt kertomaan ääneen.

Kiitos niille, jotka ovat tukeneet. Anteeksi niille, joiden mielen olen pahoittanut.