Inspiraatio, halu kirjoittaa, tai miksikä ikinä sinä sitä sanot, on ollut hukassa pitkään. Tämä blogi on ollut kuollut, enkä tiedä, saanko sitä enää heräämään henkiin. Nyt kuitenkin tahdoin osoittaa, etten ole kuollut kesän aikana. Vaikka onkin tehnyt mieli (joinakin yksittäisinä kertoina). Kuolla, siis.
Kyllä, olen itsetuhoinen. 12-vuotiaana yritin hukuttautua luokkani lavuaariin. Muistan myös kerran tuolta lukuvuodelta, jolloin yritin viillellä itseäni. Onneksi pelkään kipua, enkä kyennyt vahingoittamaan itseäni, vaan itkin. Nössöydestäni oli siis hyötyä. Nuo ovat ainoita kertoja, jolloin olen ollut lähellä itseni vahingoittamista.
Kummallista, sanoisin. Itsetuhoisia ajatuksia minulla on kuitenkin ollut enemmän kuin tarpeeksi. Tajuttuani, kuinka vaikeaa hukuttautuminen on, haaveilen hyppäämisestä. Kuutisentoistavuotiaana haaveilin kouluni katolta hyppäämisestä. Kahdeksantoistavuotiaana tahdoin hypätä Pasilan sillalta. Halusin, että junat ajaisivat ruumiini yli. Pari viikkoa sitten mieleni teki hypätä erään leirikerroksen katolta, tosin siinä olisin vain satuttanut itseni. Onneksi.
En todellakaan tiedä, miten olen vielä täällä.
Ps. Miksi sinä, ja sinä, te, hämmennätte minua?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti